sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Maaginen N60 27,16 / E021 34,88


Aurinkoinen, miltei tuuleton päivä. Mitä makein seura ja miljöö... Koko päivä suorastaan huusi meille "veneilkääs". Siitä se sitten lähti. 😍

Mä olen tänne muuttaessani hankkinut veneen. Joskus muinaisessa elämässäni ajattelin, että saan olla vesillä työni puolesta aivan riittävästi = mulle ei koskaan tule venettä. Kun minulle valkeni minne itseasiassa tuli muutettua, pyörsin ajatusmaailmani myös veneen osalta. Hakkenpään niemi kun sattuu olemaan yllättävän keskellä maailman upeinta saaristoa. Tämä fakta ei oikeastaan edes selviä mistään, kunnes vilkaisee karttaa.


Muuttaessani Hakkenpäähän, muutin myös elämäntyylini ajatus / arvomaailmaani sopivaksi. 

"Yksinkertainen on kaunista"

Näin ollen kun se vene kerran on täällä oltava, niin olkoot sekin mahdollisimman yksinkertainen. Vanha alumiini Buster suorastaan huutaa käytännöllisyyttä, helppohoitoisuutta ja huolettomuutta. Valmiiksi kolhittu, valmiiksi iän haalistuttama. Edes egoni kautta ei sen kanssa tule mitään "tuunaustarpeita". Loistavaa 😉

Kevytmielinen päiväretkemme voi siis alkaa...

Veneillessä äityy monesti fiilistelemään. Näin kävi rakkaille ystävillemmekin... Pussailuhan on maailman siisteintä hommaa, myös katsella. Hyvä tuulihan sellasesta tarttuu. 😍

Päätettiin ajella ihan rauhassa asumattomaan saareen, maisemareittiä pitkin. Oskarikin pääsi puikkoihin ja tähtäsi paattia mallikkaasti kohti ensimmäistä viittaa.

Vanhoissa purjelaivoissa oli tapana olla keulassa puusta veistetty neito. Nooh, meidän Busterissa olikin neitoja keulassa kaksin kappalein. Uulalaa... 😍

Matkalle osui myös merimetsojen valtaama saari. Nämähän ovat saaristossa välillä äityneet vitsauksiksi saakka. Lintuyhdyskunnan jätökset kun tappavat saaren puut, jättäen jäljelle pelkät paljaat rungot. Näin siis lyhyellä tähtäimellä... Mutta mitä ollaan kollegoiden kanssa saaristossa navigoidessamme huomanneet, ovat kyseiset saaret alkaneet vuosien vieriessä pikkuhiljaa toipua. Kasvillisuus vain vaihtuu sellaiseksi joka lintujen kuonan sietää. Luonto kun adaptoituu mihin vain. 

Perillä Vuorikattilassa. Aina saarelle tultaessa, pitää kiivetä korkeimmalle kohdalle kilistelemään elämän onnea... Näin tehtiin nytkin. 





Kilistelyn jälkeen palasimme saaren matalampaan keskiosaan jossa sijaitsee muutamakin nuotiopaikka. Tulet notskiin ja makkaran paistoon. Notski on siitä hieno värkki, ettei ole hetkessä valmis. Joten sitä odotellessa voi hyvin uida, jutustella ja kuljailla.

Vuorikattila on sanomattoman kaunis paikka. Kuvat eivät onnistu kuin raapaisemaan sitä tilan / rauhan tuntua joka ko. paikassa vallitsee. 


Vesi on todella kirkasta.

Saaren eteläpuoleinen laguuni on suorastaan mykistävä. 


Vaimo löysi "enkeliviestejä" pitkin saarta. 😆

Perhe Jussila laguunia ihmettelemässä. 

Justiinan ja mun yhteinen kesäjuoma, tietysti mukana menossa. 

Busterilla on näemmä kiva ohjastaa... Mikä kyllä pitää paikkansa. Koskaan en ole tuolla kapistuksella ajellut ns. "elin otsassa". 

Lähdettyämme saaresta, kiersimme sen vielä ympäri hissukseen. Makean monipuolinen saari jonka toinen kärki on korkea ja karu, välissä matalan kallion suojassa oleva laguuni & toisessa päässä taas rehevämpi kärki.

Tuuli oli koko päivän idästä, mikä on tälle seudulle ehkä hiukan poikkeuksellista. Yleensä kun tuulee lännen suunnalta. Noh, itätuuli teki Vuorikattilan reissusta makean tasaisen. Buster lipui turkoosissa vesissä levollisesti, eikä joskus niin röykkyisistä "isojen selkien" ylityksistä ollut tietoakaan.

Meno oli niin tasaista, että Alina ja Anttu istuivat koko paluumatkan veneen keulassa ja roikottelivat jalkojaan veneen alla kiitävän turkoosin veden yllä. Noi on niitä lapsuuden makeimpia muistoja, joita osaa arvostaa vasta joskus vuosikymmenten päästä.

Hakkenpää, vinoine sahan piippuineen > sinne päättyi reissumme meriosuus. 

Ja näin, Vuorikattila taikoi rakkaimmat ystävämmekin faneikseen. Se rauha ja jonkulainen "iänkaikkisuus" mikä asumattomissa saarissa on. Mikään egon tekele ei pysty moista fiilistä tuottamaan... Tuollaiseen saareen astuessa me elävinä olentoina vain koemme yhteyttä luontoon. Yhteyttä jota egomme ei todella osaa selittää, koska sen kautta tämä luonnollinen yhteys on alkujaankin katkennut. Onneksi, ego on kuitenkin vain pintaa. Tästä todisteena Vuorikattilan tyypiset paikat säväyttävät meitä selittämättömästi. 

Kiitos perhe Jussila: Teemu, Mira, Oskari, Anttu ja Alina. Tää oli makee päivä teidän kanssa. 😍

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti