sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Syyllisiä kaivataan > Rahjan satamahinaajat

Miksi ihmeessä lähteä merelle töihin?

Niimpä, toisinaan tulee mietittyä tätä itsekkin. Mikä ajoi miehen uravalintaan josta ei ihan hevillä ole paluuta ns. normaaliin 7-17 duuniin maissa.

Kaikki sai alkunsa kun muutimme perheinemme vanhempien avioeron jälkeen Himangan & rakkaan vaarin ullakon kautta Kalajoelle, äitini suvun kotikonnuille.

Kalajoella vaari otti meidät kaikki isälliseen huomaansa ja sain varttua Rahjan sataman ja Martti vaarin jykevässä mutta reilussa otteessa koko nuoruuteni. Heti kun kynnelle kykenin, aloin leikata taskurahoikseni nurmea vaarin luona sekä sukumme mökillä Jätkälässä. Pian piskuinen nurmibisnekseni laajeni myös Rahjan sataman nurmikentille ja ehdollistuminen merellisiin ammatteihin sai alkunsa. Noina aikoina satamassa häärivät meidän perheestä myös molemmat isoveljeni sekä äitini. Koko sukuhan siellä käytännössä painoi hommia Martin kurissa ja nuhteessa. Mä muistan tuon ajan olleen jollain tapaa sellaista "kuten sen kuuluukin olla" tyyppistä elämää.

Rahjankylä, 8-tien varressa hiukan Kalajoelta etelään. 
Olen tainnut jossain jo todeta aiemmin, että mä pidän äitimuorin lisäksi Martti vaaria omana kasvattajanani. Nämä nurmenleikkuu ajat ja sitä seuranneet siirrot muihin sataman jobeihin olivat minulle kasvun aikaa. Tätä ei varmasti aina ulospäin nähnyt, osasinhan myös olla melkoinen idiootti kaiken maailman puberteettien ja hormoonien sekoittaessa muutenkin raakiletta pakkaa. Vaari vaan jaksoi ymmärtää. Sain kyllä kuulla kunniani moneen otteeseen ja lopulta opin, että jos vaarille vaan suoraan myöntää olleensa ääliö, niin pääsee vähemmällä. Vaari selkeesti arvosti sitä, että hölmöilyn jälkeen vaan lakki kouraan ja toimistoon punaselle matolle = asiat halki. 😅

Huomaan nykyään arvostavani itse ihan samaa.

Tolvan 1979. Kuva Gunnar Hedman.
Noina aikoina satamassa oli lukuisia hinaajia joiden mukaan pääsin Martin ja isoveljeni niitä käskyttäessä. Mennäämpä ne läpi kronologisesti niinkuin minä ne muistan.

Varhaisin ja  hatarin muistoni on hinaaja Tolvanista. Martti manasi toisinaan vanhan hinaajan konekäskymetodeja niin tunteella, että mieleen on jäänyt. Konekäskyjä kun annettiin brykältä alas jonkun sortin kellokoodilla, ja aina ei soittajan aikeet välittyneet konehuoneen meteliin oikealla tapaa. Varmasti kylmäävää todeta puikoissa jotta: "saakeli ny sieltä tulee potkua ihan väärään suuntaan". 😅

Tolvanista ei siis kirkkaita muistoja itsellä ole, olen ollut niin nuori. Mutta vaarin jutut hinaajasta ovat jääneet mieleen. Sekä se tunne kun Tolvan myytiin, olihan se varsin sympaattinen kapistus. Mulle ainakin jäi sellainen olo, että vaari siitä tykkäsi kovin. Omissa muistoissani yhdistän Tolvanin juuri Marttiin.
Hinaaja Rahja Kalajoen satamassa 1989.
Minä muistan hinaaja Rahjan nimellä RENØ. Tämä kuva on varmaan otettu ennen hinaajan kunnostusta ja maalausta? Tietääkö joku tästä jotain faktaa? Mä en kuollaksenikaan muista. RENØ oli rungoltaan punainen ja torppa oli valkoinen, malli aivan sama. Vaari opetti, että RENØ sanotaan suomeksi Renö. 

Kesätöinäni ajelin Renössä ruostetta ja vedin sen pintaan ensimmäiset fläkkini. Vaari ja isoveljeni Kira opettivat, että fläkki (pohjamaalipaikka) vedetään telalla  tai pensselillä aina suorakulmaiseksi ja kaikki fläkit saman suuntaisiksi. Tämä jotta lopputulos näyttäisi sen aikaa mahdollisimman hyvältä kunnes pintamaali aikoinaan fläkit peittää. Tuota periaatetta olen noudattanut koko merimiesurani. Samoin olen huomannut, että tämä tapa fläkätä ei suinkaan ole kaikille merimiehille mikään itsestään selvyys. Mun silmä "nyrjähtää" vieläkin jos näen fläkätyn alueen missä jokainen fläkki on miten sun sattuu. Asiansa ajaa tietty ihan samaan tapaan joten pidän mölyt mahassani, mutta... Vaarilta olis tullu pyyhkeitä. 😉

Renö on myös se varsinainen syy miksi aikoinaan merelle päätin lähteä. Tarina juontaa erääseen juhannukseen ja Olkiludon telakkaan. Renö oli ollut isoveljeni Kiran johdolla telakassa ja vaari agitoi minut miehistöön ajamaan hinaaja juhannukseksi takaisin Kalajoelle. Vietimme isoveljeni kanssa muutaman hauskan päivän telakalla, päivällä hommissa ja illalla Kiran hytissä jotain strategista tietokonepeliä pelaillessa. Sitten tuli lähdön aika. Kira oli kyllä tietoinen, että luvassa olisi keliä. Juhannuksesi kotiin oli kuitenkin sellainen ajatus, että kaikki oltiin valmiita merelle. 

Siitäpä tulikin sitten seikkailu...

Tuollainen vanha hinaaja on laitteena varsin vakaa / ylivakaa ja pohjaltaan melko pyöreä. Tätä ominaisuutta kuvastaa meidän tuolloin käyttämämme lempinimi. Kutsuimme hinaajia "saippuarasioiksi". Käytännössä nämä ominaisuudet meinaavat sitä, että aallokossa todella rullataan ja kiivaasti. Lisäksi Renön keula oli muotoiltu enemmänkin jäätä särkeväksi kuin aaltoon nousevaksi, joten rullauksen ohessa myös sukelletaan. Ensimmäisen vuorokauden aikana keli kehittyi kovaksi. Olimme tuolloin jo keskellä selkämerta ja pohjoisesta puhalsi todella lujaa. Kääntyminen takaisin ja sivuaaltoon ei ollut enää vaihtoehto. Renössä oli paikannuslaitteena yksi Kiran sanojen mukaan "sienestys GPS", jolla yritettiin saada paikkaa. Satelliitteja ei saatu kiinni juuri koskaan riittävän montaa jotta tuo sienimallin suunnistuslaite olisi meille paikan antanut. Mieleeni on jäänyt isoveljeni manaaminen: "S**tanan matolaatikko" oli yleisesti käytetty termi pimeässä ja myrskyisessä yössä / magneettikompassin kelmeässä valossa. 

Vaan onneksi veljeni kuitenkin tiesi mitä teki, olihan hän käynyt Raumalla merikoulua ja seilannut perämiehenä kauppalaivoilla. Paperikartta & merkintälasku oli kovassa käytössä, Kiran määrätietoisuus ja näennäisesti kaoottisen tilanteen hallinta rauhoitti. Huolena tosin oli, että pelkän magneettikompassin avustamana emme osuisi tuossa kelissä edes merenkurkkuun vaan ajautuisimme tuon kapeikon länsipuolen kivikoille. Saapasmallin tutkaa tuijotettiin silmä kovana ja etsittiin aaltovälkkeen seasta kaikua Nordvalenin majakasta joka toimii porttina merenkurkkuun. 

Kuten todettu, Renö ei aaltoon noussut vaan keula upposi todella syvään vasta-aaltoon. Vauhtia ei voitu tästä johtuen pitää juuri nimeksikään, sillä pelkona oli että aalto tulee komentosillan ventiileistä läpi ja peli olisi pelattu. Pidimme siis vuorokausitolkulla Kiran kanssa käsiruoria vasta-aallossa ja odottelimme kelin moinaamista. Nukuimme vuorotellen komentosillan karttalaatikossa, koska se oli ainoa paikka missä pysyi sen verran paikoillaan että uni edes hetkeksi tuli. Muistan miten minua jännitti olla yksin ruorissa pimeällä. Ulos ei kunnolla nähnyt, magneettikompassin lukemaa ei himmeässä valossa kunnolla erottanut ja aallokon ei saanut antaa yllättää. Jokainen sukellus aallonpohjaan tuntui kaamealta. Keula kun ei kantanut ja aalto jysähti voimalla suoraan päin torpparakenteita. Onneksi olimme lähtiessä tehneet kunnon meriklaarin ja sulkeneet torpan alemman kerroksen venttiilit metalliluukuin. Muuten olisi aallokko murtautunut lasien läpi messiin alta aika yksikön. Konepuolen väki kärvisteli alakerroksissa kalman kalpeina, eikä ihme, sillä kyyti oli päiväkausia melkoista. Eikä konehuoneen dieselinkäry ole omiaan pitämään meritautia loitolla. Kukaan meistä ei tainnut syödä palaakaan koko reissun aikana ja huumorikin oli kortilla. Taisi joku siellä  alhaalla vannoa, että jos tästä selvitään niin ei ota viinan tippaakaan loppuelämässään. 

Muistan elävästi sen tunteen kun yöllä pimeässä ja ukkos-sateessa Nordvalenin valo viimein ilmestyi näkyviin. Majakka tupsahti eteen styypuurin puolella todella lähelle, kaatosade näet rajoitti näkyvyyden minimiin. Majakka oli aavemaisen näköinen, sade piiskasi meren pinnan samettiseksi ja jatkuva salamointi värjäsi taivaan turkoosiksi. Pelottava näky nuorelle pojalle! Ei ajauduttu kivikkoon, vaan ohitettiin Nordvalen ja putkahdettiin viimein Pohjanlahden puolelle ryskimään.  Saan edelleen itselleni kylmät väreet kun työkseni toisinaan navigoin noita vesiä ja Nordvalenin ohitus osuu kohdalle. Sitä on aina pakko hiukan kiikaroida ja tuota yötä muistella. Nordvalenin ohitus oli samaan aikaan sekä pelottava, että helpottava juttu.

Vaan helpottiko liikaa, sillä tuona yönä jossain vahdin vaihdossa teimme Kiran kanssa virheen. Olimme pidelleet ruoria istuen korkealla jakkaralla... En tarkkaan muista luovutinko minä ruorin Kiralle vaiko hän minulle (olimme univeloista jo molemmat aika sekaisin), mutta hinaaja pääsi pilkkopimeässä tämän ruorin vaihdon aikana kääntymään suoraan sivuaaltoon. Seurauksella, että me molemmat lensimme koko komentosillan leveydeltä ensin sen toiseen seinään ja Renön keikahtaessa toiseen suuntaan > ilmassa koko matka toiseen seinään. Kira pääsi parin heilauksen jälkeen jotenkin kömpimään ylös ja ruoriin, minä jäin makaamaan komentosillan päätyyn lyötyäni sääriluun vesipatteriin niin, että luuhun tuli murtuma. En päässyt tuosta jaloilleni enää, vaan pienen neuvonpidon jälkeen Kira passitti minut alakertaan ja hyttiin lepäämään. Olimme myös hieman järkyttyneitä, sillä oli lähellä ettemme lentäneet komentosillan sivuventtiileistä ulos mereen. Sen verran raju oli tuo heiluri pilkkopimeässä. Minulla ei ainakaan ottanut mikään raaja lattiaan kun siellä eestaas lennettiin. 

Raahauduin yhteen alakerroksien hyteistä ja nukahdin, heräsin vasta tullessamme Rahjan satamaan. En tiedä tänäkään päivänä kauanko olin hytissä nukkunut ja kauanko Kira oli yksin hinaajaa ohjannut. Siitä ei taidettu koskaan edes puhua? Mutta pääsimme hengissä kotisatamaan, ja se oli täysin isoveljeni Kiran ansiota. Olin tästä koettelemuksesta niin vakuuttunut, että päätökseni lähteä merelle oli sinetöity. 

Satamassa Martti vaari oli meitä vastassa ja saimme häneltä suoranaisen sankarivastaanoton. Taisi Martti vanhana merikarhuna tietää millaisessa "lingossa" olimme päiväkausia olleet. Joimme satamakonttorissa kaffet ja kävimme reissua vähän läpi. Onkohan mulla koskaan ollut yhtä "onnistunut" olo? Ei muuten välttämättä.

Jos Tolvan on mulle = Martti niin Renö = isoveljeni Kira.


Hinaaja Polluxissa olin kansihommissa. Tästä sekä hinaaja Renö:stä mulla on virallisissa seilausrecordeissani varhaisimmat merkinnät. Murrettiin satama-altaan jäitä talvella ja saateltiin satamaan tulevia isompia laivoja sisään. Tässä kuvassa Polluxissa on uusittu silta, minun aikanani bryga oli muodoiltaan paljon pyöreämpi ja sopusuhtaisempi. Polluxin olen bongannut nykyään Vaasan satama-altaassa kun sinne ollaan Kiislan kanssa kuormia ajettu. Aina herättää tiettyjä fiiliksiä nähdä näitä "vesseleitä". 

Hinaaja Esta suomenlinnan telakalla 1980-luvulla. Kuva Risto Helen.
Hinaaja Esta jäi kohdaltani viimeiseksi hinaajaksi. Haimme Kiran kanssa Estan Porvoon Skjöldvikistä Kalajoelle eräänä syystalvena. Tuo matka on jäänyt mieleeni huonosta kelistä ja jäätävistä olosuhteista. Ankkuroimme Suomenlahden selvitettyämme Turun saaristoon päiväksi hakkaamaan umpeen jäätynytta hinaajaa jäistä klaariksi. Varmasti fiksu veto, sillä moisen saippuarasian merikelpoisuus ei paksun jääkerroksen painosta varsinaisesti parane. Estalla en koskaan tuon siirtokeikan jälkeen ollut töissä. Olin tuohon aikaan jo aloittanut merikoulun Kotkassa ja työmaat alkoivat siirtyä ns. oikeille laivoille.

Syyllisiä merimiesuraani kaivattiin ja siinä niitä nyt on. Kaikkiaan neljä kappaletta, yksi jokaiselle raidalle olkapäälläni. Tähtenä arvomerkissä kuitenkin on RENØ. Siinä koetut kauhun, veljeyden ja ylpeyden hetket.

...

Smooth Seas Never Made a Skilled Sailor






10 kommenttia:

  1. Olipa kiinnostava postaus. Jänniä tarinoita luettavaksi.
    Mukavaa alkanutta viikkoa teille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Minna. Koskettava kirjoitus rakkaalta aviomieheltäni, liikutuksen kyyneleet nousee silmiin lukiessani tätä ❤
      Iloa ja valoa uuteen viikkoon 💛

      Poista
  2. Upeita ja hurjia muistoja. Enpä yhtään ihmettele, miksi meri tuntuu niin kotoisalta paikalta tehdä töitä!

    VastaaPoista
  3. Tämä on lopussa niin hieno Syyllisiä merimiesuraani kaivattiin ja siinä niitä nyt on. Kaikkiaan neljä kappaletta, yksi jokaiselle raidalle olkapäälläni. Tähtenä arvomerkissä kuitenkin on RENØ. Siinä koetut kauhun, veljeyden ja ylpeyden hetket.

    Niin mielenkiintoinen postaus ja meri on kyllä se paikka, missä oma sielunikin lepää.

    Mukavaa viikkoa teille <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos rakas Tiia ❤
      Lämpimiä ajatuksia uuteen viikkoon 😙

      Poista
  4. Voi että miten ihana blogi!! ❤️❤️❤️❤️

    VastaaPoista
  5. Apua miten jännä postaus! Melkein pelotti jo vaikka tiesikin, että reissusta on ilmeisesti selvitty. Pakko jäädä seuraamaan!

    VastaaPoista