tiistai 29. tammikuuta 2019

Ihastuttava Iniö



Perjantai valkeni kuulaana ja kauniina kun ihailimme Laupusten Kartanoa Kustavissa.

Mikä upea paikka!

 Kartano oli suljettu, joten yhdessä tuumin sovittiin, että tänne täytyy tulla uudelleen.



Varsinaisesti olimme matkalla lautalle Heponiemen rantaan. 
M/S Aura kuljettaisi meidät Iniön Kannvikiin Jumon saarelle.

Sanotaan, että Jumon saari on portti Iniöön.

Karvalapset matkustivat mallikkaasti lautalla. Avasimme kotilon ikkunoita sen verran, että sieltä oli hyvä katsella kanssamatkustajia. Lautta tulikin ihan täyteen!
Me kävimme rakkaan Welmerin kanssa fiilistelemässä kaunista saaristoa yläkannella. Matka kesti noin puolisen tuntia, joten maiseman ihailulle oli hyvin aikaa.


Jumon saari on noin 4 km pitkä. M/S Auralta rantauduttuamme huristelimme saaren toiseen päähän ja seuraavaan lauttaan nimeltään M/S Vikare. Se kuljettaisi meidät Iniölandetiin - saarelle jolla Iniön kirkonkylä palveluineen sijaitsee.


Norrbyssä sijaitsee Iniön kaunis kirkko, joka on saanut nimensä Ruotsin prinsessa Sophia Wilhelminan mukaan. Prinsessa syntyi samana päivänä kun kirkko vihittiin käyttöön vuonna 1801.


Iniössä tienviitatkin ovat kotikutoisen ihania!


Me olemme suunnitelleet Iniön retkeä pitkään ja tapamme mukaan myös tutustuneet google mapsin kautta hiukan sen maastoon.

Starttasimme patikoinnille Norrbyn luontopolun alusta, mutta vallitseva "lumi-inferno" oli peittänyt luontopolun alleen. Olimme siis oman suunnistus vaistomme varassa. Päämääränä meillä oli Iniön korkein paikka Kasberg, joka on 40m merenpinnan yläpuolella. Sieltä pitäisi nähdä kaikki Iniön saaret, sekä selkeällä säällä mantereelle ja jopa Ahvenanmaan Brändöhön saakka.


Hehku ja Kide nauttivat täysin siemauksin nelistyksestä metsässä ja lumessa peuhaamisesta. 
Olivia-neiti jäi kotiin köllimään pehmoiselle soffalle, koska ajattelimme että maasto on hänelle liian vaikea kulkuista. Oikeassa olimme. 




Maasto oli tosiaan vaihtelevaa ja varsin raskas kulkuista upottavassa lumessa. Oli laajoja kallioita, tiheää metsää ja hakkuuaukeita.

Hikinen patikointi kuitenkin palkittiin kun saavuimme määränpäähän Kasbergiin. 
Varusteet osui tälle reissulle nappiin. Liikkeellä ollessa tekninen aluspaita ja Merineuleen saaristolaisvillapaita takasivat hengittävyyden hikipöntsäilyyn. Määränpäässä puimme ylle tuulenpitävät takit jotta viima ei alkaisi liikkumisen jälkeen liikaa jäähdyttää. Nämä Helly Hansenin takit ovat kyllä olleet mitä parhaimmat käytössä.

Talvikeleillä oikeanlaiset varusteet ja ennen kaikkea niiden oikeaoppinen käyttö on kaiken A ja O! Rakas Welmeri se minulle aina jaksaa paasata kuinka liikkuessa pitää tajuta pukeutua kevyesti / hengittävästi ja lisätä lämmittävä / tuulenpitävä kerros päälle vasta kun pysähdytään tauolle. 



En pysty sanoin kuvaamaan, saati kuvilla välittämään tätä uskomatonta näkymää saaristoon näköalatornin päältä. Aivan hengitys salpaantui.

Minä tuumasinkin rakkaalleni, etten ole koskaan nähnyt mitään niin kaunista kuin tämä!






Meillä oli eväät mukana. Nautimme upeista maisemista kaffekupposten ja maukkaiden voikkurien ääressä. Eipä ole ikinä ennen ollut näin makeeta kaffittelupaikkaa, huh huh!

Evästelyn aikana saimme ihailla merikotkan tanssahtelua tuulessa meren yllä.
Se oli yhtä aikaa kaunista ja uljasta katseltavaa.

Meidät tuntien notski-vermeet oli myös pakattu reppuun, mutta täällä ei notskipaikkaa ollut (tai jos oli niin lumen alla) joten tulistelut jätimme sikseen. 

Alla olevassa kuvassa ihailemme Kiteen kanssa lumisaderintamaa joka lähestyi saariston yllä vinhaa vauhtia meitä kohden. Kylmä viima vihmoi poskia kuuman kahvin lämmittäessä sisältäpäin. Säätila vaihtui tuossa huipulla ollessamme noin 15min välein auringon paisteesta täyteen lumituiskuun ja takaisin. Hämmästyttävän hienoa ja eläväistä!


Paluumatkan saimme patikoida sankassa lumisateessa. Isot hiutaleet tekivät metsästä taianomaisen ja jotenkin hiljaisen.




Ihastuttava Iniö, kiitos.

Tänne tulemme uudelleen.

💓💓💓


maanantai 14. tammikuuta 2019

Vaellus & vesisade Vuosnaisissa


Maanantai, jo yöllä alkanut tasainen vesisade on rummuttanut torppamme kattohuopaa tuntikausia. Heräilemme karvalasten mukana uuteen aamuun. Öinen ja edelleen jatkuva sade on takonut molemmille kupoliin sellasen kunnon "ankea maanantai" tyyppisen mielikuvan. 

Nyt jos joskus se pieni tampio meissä jota myös egoksi kutsutaan, huutaa: "Jääkää vötkistelemään sänkyyn, ei mitään syytä nousta tuollaiseen kurjuuteen"

Päätämme jälleen kerran vedellä tätä sisäistä elämämme tylsistyttäjää avokkaalla päin pläsiä ja tehdä jotain ihan muuta mitä tällaisinä päivinä kuuluisi tehdä. Vedetään koko perhe vermeet niskaan ja lähdetään päiväksi ulos metsään. 😊


Päätettiin suunnata Vuosnaisiin. Vuosnainen on Kustavista yhden lossin verran länteen sijaitseva saari jota olemme jo Google Mapsin satelliittikarttasovelluksella aiemmin hiukan tiedustelleet.


Kamat kasaan ja menoksi. 

Kamoista puheenollen, huomatkaa rakkaan vaimon pipo ja siihen mätsäävät korvakorut. Kokonaan omaa käsityötä. Tää on just sellasta Justiinaa mistä meikäläinen on ihan pähkinöinä. Justiina on nuo tehnyt joskus paljon ennen meidän tapaamistamme, joten näissä ei siis ole mitään meikäläisen kosiskelua mukana. Vaan kyseessä on aitoo vaimoo… Niin tyylikästä sellaista et oksat pois! 😍

Enivei, takaisin reissuun...

Lossimatka olikin meidän Hehkulle ja Kiteelle ensimmäinen laatuaan ja hyvin jännittävä. Olivia jätettiin tällä kertaa kotiin, koska tiedossa oli, että päivän patikoinnista on tulossa vaativa. Olivia on kuitenkin jo vanha rouva ja ansaitsee lokoisat eläkepäivät. 


Kotilo jätettiin sopivalle metsätielle Vuosnaisten lossille vievän tien varteen ja jalkauduttiin metsään. Google Maps on mainio työkalu tulevien retkireittien tiedustelemiseen, mutta täytyy aina muistaa etteivät satelliittikuvat todellakaan ole jatkuvasti päivittyvää kamaa. Tämä huomattiin heti alussa, kun satelliittikuvissa näkyvä metsikköalue olikin juuri hakattu alas. Moinen hakkuuaukea olikin todella haastavaa maastoa patikoida. Rankaa nurin / edessä siellä täällä ja kaikkialla upottavia metsäkoneen uria ja niissä lilluvaa mutaa. Heti alussa luulot pois, hienoa! 


Hakkuuaukean jälkeen saavuimme hienolle kallioalueelle joka oli "poimuttunut" itä-länsi suunnassa niin, että sitä seuraten oli vaivatonta edetä kohti Vuosnaisten länsirantaa. Kallioilta laskeuduimme tasaisen vesisateen saattelemana alas tiheään kuusimetsään.

Metsissä kulkeminen on hienoa puuhaa, jatkuvat maaston vaihtelut ja pienienkin korkeuserojen aiheuttamat kasvillisuuden totaaliset muutokset pitävät huolen siitä, että aina on ihmeteltävää. Paljon enemmän mitä koskaan kykenee sisäistämään. 

Eikä tietysti ole tarkoituskaan tavallaan sisäistää, voi kun osaisi oppia kaiken maailman luokittelusta pois... Unohtaisi tyystin millainen on kuusi taikka mänty. Luokittelu kun on yksi egomme tavoista olla näkemättä ympäristöä elävänä ja tavallaan esineellistää / yleistää kaikki. Ego on sen verran kuivakka kapistus, että sen kautta voi kuitata hämmästyttäviä kokonaisuuksia yhdellä käsitteellä monotoniseksi harmaudeksi, jotta voi taas keskittyä johonkin muuhun mukamas mielenkiintoiseen. Oikeammin olla keskittymättä yhtään mihinkään ja olla näkemättä yhtään mitään todellista... 😄

Egon näkökulmasta tämäkin on vain "metsä". 



Mainitsinkin jo korkeuserojen aikaansaamat kasvillisuuden muutokset. Ne ovat täällä saariston metsissä makeasti koettavissa. Tämänkin päivän vaelluksella maasto oli jatkuvaa 0-30m korkeuskäyrää ees taas. Alhaalla tiheää ja vanhaa kuusistoa, hiukan jopa soista maastoa. Muutama metri ylöspäin ja ollaan männikössä, vielä pykälä ja meillä on mitä mahtavinta kallioerämaata kitukasvuisine "Bonsai-Mäntyineen" ja loputtomine sammal / jäkälämattoineen.


Noin tunnin "rämpimisen" jälkeen saavuimme saaren länsirannalle. Miten makeat näkymät näiltä kalliolta onkaan kohti ulkosaariston saariryhmiä. Keli on edelleen harmaa ja ego paukuttaa omaa valitusvirttään: "Olisipa kirkasta niin näkisi pidemmälle"... Siinäpähän paukuttaa, minä olen kuitenkin tässä ja nautin juuri tästä. Sillä tämä on todellista. Vesisade piiskaa kasvojani ja edessäni tyynenä lilluvaa merenpintaa. Kuinka monesti olen näitäkin kallioita laivan komentosillalta kiikaroinut ja miettinyt, tuonne haluan joskus lomillani mennä nauttimaan. 

Nyt olen tässä, koko meidän perhe on tässä 💓


Rantakalliot ovat kauttaaltaan kirkkaan jään peitossa. Löydämme kuitenkin reitin veden ääreen ja karvalapsetkin pääsevät kahlailemaan hyiseen mereen. Hehkuhan olisi taas mennyt uimaan, mutta ajateltiin ettei päästetä vielä retken tässä vaiheessa ettei sille tule vilu. Autolle on nimittäin vielä pitkä matka.


Hehku ja Kide nauttivat metsässä rämpimisestä täysin rinnoin. Niiden nelistystä katsellessa tulee itellekkin sellainen lämmin olo rintaan. Kenties niiden kautta apinakin pääsee pykälän lähemmäs todellista läsnäoloa. 


Meren rannalla ollessaan, ulapalle pitää aina katsoa hetki ja vetää muutama henkonen. Tai näin minä ainakin olen aina tehnyt, luonnostani.


Miten upea ranta. Päätimme, että tänne tullaan kesällä joskus uudelleen eväiden kanssa ja koko päiväksi ottamaan arskaa. Sitten Hehkukin saa uida sydämensä kyllyydestä. 




Saariston käkkärämännyistä emme saa koskaan tarpeeksi. Aivan mahtavia luomuksia joka puolella, eikä niistä mitään saa koskaan kuvattua niin, että kuva vastaisi todellisuutta lähellekkään. Meidän samoilut täällä on sellasta jatkuvaa "kato millanen puu tossa on" pulinaa. Aina välillä, koska olemme apinoita... yritämme vangita puiden olemusta kuviin, siinä surkeasti epäonnistuen. 

Tällaiset "Bonsai-männyt" onnistuvat kuitenkin hienosti läpäisemään egomme tarpeen lokeroida. Niitä vain pysähtyy ihailemaan ja kokemus on pakko jakaa oman rakkaan kanssa. Ei tarvi yrittää selittää mitään. Sana "katso" ja molemmat kyllä tietää mitä & molemmat hämmästyy ihan samaa selittämätöntä olemusta. 

💓

Bonsai-männyt , nuo pienet läsnäolon portaalit



Vielä viimeiset katseet ulapalle, muutama veto raikasta merituulta keuhkoihin ja paluumatka autolle sai luvan alkaa. 

Meillä oli mukanamme vain juomavettä, sillä keli oli niin märkä, että päätimme pysyä liikkeessä koko ajan. Paikalleen jääminen olisi merkinnyt kylmettymistä tai vaihtoehtoisesti kunnon nuotion tekoa > armotonta tuuskaamista sillä KAIKKI ympärillä oli litimärkää.


Päätimme palata hiukan eri reittiä kuin tullessa... Tämän päätöksen seurauksena saimmekin patikointiimme hiukan maustetta. 😆


Painelimme nimittäin rantakallioilta suoraan tiheään kuusimetsään... Kuusimetsässä kotwan tarvottuamme tsekattiin vaimon kännykästä et missä ollaan. Suunta näytti siinä vaiheessa hyvältä, mutta koska paikannus-sovelluksen "nenäsuunta" ei ilmeisesti kyseisenä hetkenä päivittynyt oikein, lähdimme tuon paikanmääritys stopin jälkeen väärään suuntaan ja kiertämään pohjoisen kautta takaisin rantaa kohden. 

Oltiin nelistetty jo taas hyvän matkaa ja mua alko pikkasen askarruttaa. Tiedättekö sen tunteen? Sellanen et nyt on pakko tarkistaa onko kaikki OK... No tarkisteltiin > ja oltiin ihan viittä vaille takaisin rantakallioilla 😆 

Tässä vaiheessa ku siinä pyörittiin vaimon kännykän kanssa tiheikössä ympyrää, ni huomattiin et tosiaan se nenäsuunta päivittyy välillä ihan miten sattuu. Hetken pyörittyään ei takuulla tiedä minne päin rintamasuunta osoittaa... Ellei sitten palaa takaisin ihan perus juttuihin, kuten me nyt päätimme tehdä.

Kännykkä hiivattiin ja katse ympäröivään puustoon. Ota vaikka 5 puuta ja katsele niiden oksistoa, rehevä oksisto etelään ja niukka oksisto pohjoiseen. Meidän on tarkoitus edetä suunnilleen länteen ja autolle... Tämä metodi ei suomen metsissä petä, eikä pettänyt tänäänkään. Harmitti ettei ollu viittiny yhtään siihen mennessä seurata oksistoa. Olin keskittynyt vain hankalassa maastossa tarpomiseen ja pystyssä pysymiseen. Mikä mainio kertaus perusjuttuihin. 


Ja niin viimein, tukeutumalla metsään rihkaman sijasta... Saimme luotettavaa suuntatietoa ja onnistuimme tarpomaan takaisin autolle. Autolle päästyämme olimme tarponeet haastavassa maastossa noin 6km ja 3 tuntia. Koiratkin olivat täysin valmiita kapuamaan kotilon lämpimään peräosaan. Minä oli kamoineni kuin uitettu koira, vaimo sen sijaan säilyi ihan kuivana. Näin sen kyllä kuuluukin mennä jos menee... Mitäs läksin "kinder kamoissa" kaatosateeseen, tietoisesti kylläkin.

Meillä oli makea päivä sateessa ja todella "kurjissa" oloissa.

💓

Kotimatkalla pysähdyimme Kustavin Alkoon josta mukaamme tarttui kunnon Chileläinen punkku. Taivassalon K-Marketista käytiin hakemassa Lasagne eineet ja kotiin päästyämme laitoimme saunan tulille. Tiedättekö, ilman tuota luonnossa vietettyä 3 tunnin vesisade-aperitiivia… Ei olisi sauna, lasagne ja punaviini maistuneet lainkaan niin mahtavalle.

...

Ja ajatelkaa jos olisimme heti aamusta lähteneet egomme ehdottamalle tielle? Voi luoja miten paljon köyhemmän päivän olisimmekaan päätyneet viettämään.








keskiviikko 2. tammikuuta 2019

Nelistystä Kalajoella


Kotikonnut Kalajoella toimi tänä jouluna meidän poppoon nelistyskenttänä.

💓

Ollaan täällä Taivassalossa kaikki totuttu todella vapaaseen elämäntapaan, joten reissu Kalajoelle emoja tapaamaan toisi hiukan muutoksia meidän kaikkien päivärytmeihin. Otetaan tämä seikkailun kannalta, eikä aleta vänkäämään todellisuutta miksikään muuksi kuin mitä se on ja hyvin menee.

Pakattiin siis koko karvalauma koirankuljetuskotiloon ja keula kohti meidän molempien lapsuusmaisemia, Kalajokea.


Automatka meni karvalasten kanssa ihan putkeen. Paremmin kuin osasimme edes etukäteen kuvitella. Lapset oli sikaosastolla niin kiltisti koko 600km matkan, ettei todellista. Vaasan tienoilla, eli puolivälin krouvissa etsittiin sopivan näköinen metsätie jota ajeltiin muutama kilsa syrjempään. Siellä koko poppoo autosta pihalle ja hetki vapaalenkkiä pelloilla / tien laidan metsiköissä. Sitten takaisin autoon ja loppumatka menikin leikiten.


Kalajoella meitä odottikin lämmin vastaanotto äitimuorin herkkupatojen ääressä. 


Välittömästi perille saavuttuamme, kävi tietysti selväksi että elämä täällä Kalajoen taajamassa tulisi olemaan hyvin erilaista kuin se meillä Tuiskulan tiluksilla on. Meidän koirat ovat kaikki tottuneet siihen, että jos ulos haluaa niin senku ovella asiansa ilmoittaa ja pihalle pääsee nelistämään. Noh, näin ei todellakaan ollut asian laita omakotitalotaajamassa...

Hehku viettikin ensimmäisen vuorokauden varsin ymmällään. Mikä on tämä vankilatyyppinen elämäntyyli? Se tuntui kysyvän silmillään... Ja oikeassahan se oli, elämä ihmisten kansoittamissa muurahaispesissä on kaikkea muuta kuin vapaata. 😉


Meitä apinoitakin meinasi alkuun ahdistaa... Kunnes päätimme hyväksyä todellisuuden ja luoda sinne omat juttumme. Päätettiin, että päivärytmi olisi karvalasten kanssa seuraava:

-Aamupissa (kytkettynä)
-Kunnon vapaalenkki paikallisissa metsissä / rannoilla (1-2 tuntia)
-Iltalenkki (kytkettynä)
-Iltapissa ennen nukkumaan menoa (kytkettynä)

Näin taattaisiin se, ettei meidän apinoiden joulureissu millään tapaa pilaisi karvalasten elämää vaan ne saisivat liikuntaa ja mielenkiintoa yllin kyllin = joulu olisi kaikille meille mieluinen.


Vapaalenkkimaastot Kalajoella sisälsivät mm. Mariston hiekkadyynejä, Vihasniemen rantoja, jokisuun Leton rantoja sekä Siiponjokivarren uskomattomia törmämaastoja. 

Kuuluisat Hiekkasärkät loistavat nykyään yksinomaan kaupallisten arvojen kautta, eikä siellä meille oravanpyörästä pois pyristeleville apinoille ole oikein mitään tarjolla.

Onneksi Kalajoelta siis löytyy vielä paljon kaunista luontoa muualta. 


Leton rannoilla sai juosta ihan rauhassa. Meri oli vielä kokonaan auki ja ulapalta puhalsikin tuiki terävä viima aaltojen lyödessä rantaviivan jäätikköön. Molemmat totesimme, että taitaa olla lähemmäs 30 vuotta siitä kun näillä rannoilla viimeksi olemme nelistäneet. 


Mariston hiekkadyyneiltä löysimme lapsuudesta tuttuja kelopuita ja kaiken maailman juurakkomäntyjä. Ne eivät ole muuttuneet tässä ajassa mihinkään. 


Hiekkadyyni on näiden vuosien aikana hiukan kokenut eroosiota ja paljastanut tämän tutun juurakkomännyn juuria hiukan lisää. Tässä männyssä sitä on junnuna eräänkin kerran rimpuillut. Oli jotenkin nostalgista kiipeillä juurissa ja ottaa käsillään kiinni juuri samoihin otepaikkoihin kuin vaikkapa 14-15 vuotiaana.




Mariston hiekkadyynit ovat täynnä lapsuuden seikkailuja ja nuoruuden hölmöilyjä. Täällä on pulkkailtu, telottu itseämme minisuksin ja myöhemmin lumilaudoilla. On tuuskattu teininä makkaranuotioilla ja poltettu salaa tupakkaa. Läheisellä partiomajalla on pidetty bileitä ja maisteltu naapurin poikain valmistamaa "herkullista" kiljua... Hehheh, monen moisia muistoja sekä hyvässä että ns. pahassa. 


Minä en muistanut että Mariston dyynit olisivat olleet näinkin kookkaita. Monestihan käy niin, että lapsuudessa isoilta näyttäneet paikat ovatkin aikuisena jollain tapaa ahtaita. Mariston kanssa näin ei kyllä käynyt, upea kokonaisuus siis myös elämää nähneille silmille.


Rakas äitimuorikin innostui vapaalenkeistämme niin, että lähti eräänä päivänä sellaiselle mukaan. Jotenkin todella hienoa! Siinä ne meikäläisen elämän naiset nyt on, Olivia mukaan lukien. Ja juurakkopuun alla joka on itselleni niin nostalginen. 

💓


Maristosta löytyy omituisia puujuurakoita vaikka millä mitalla, tässä yksi vaikuttavimmista. Rakkaan äitimuorin kanssa tässä fiilistellään!




Vihasniemen rannat olivat Leton tapaan tuulisia ja avaria. Aivan kuten muistelimmekin. Vihasniemessäkin on nykyään aika kosolti asutusta, joten varsinaisesta vapaalenkistä ei täällä voinut puhua. Jatkuvasti pikkuisen varpaillaan, milloin tulee auto, milloin lenkkeilijä jne. Mutta kaunista täälläkin ja luonto vielä pääosassa kuten kuuluu. 😊


Siiponjoki oli meille molemmille pienoinen yllätys. Muisti teki tepposet emmekä kumpikaan muistaneet jokitörmän olevan niin vaikuttava. Joki on kaivanut hiekkaiseen kangasmaastoon ihan oman ekosysteeminsä. Pudotusta törmältä jokeen parhaimmillaan varmaan 15-25m? 


Tällä vapaalenkillä saimme toden teolla hikoilla joulukinkkuja veks. Erehdyimme jossain vaiheessa laskeutumaan jokitörmältä alas ja se olikin varsinainen rymysetti se. Alas mentiin puoliksi hallitsemattomassa persemäessä, ilman liukuria... Ylös yritettiin epätoivon vimmalla kontata edellisillan aattoherkkujen painaessa pötsissä ja appiukon maukkaiden konjakkihuurujen jyskyttäessä sydämen tahtiin kupolissa. Kuin kirsikkana kakun päällä, olimme myös unohtaneet ottaa retkelle vesipullon mukaan. 😆

Mutta meillä oli hauskaa ja mikä parasta, karvalapsilla oli hauskaa. Hiukan piti katsella niiden perään, sillä joki on kohtuullisen virtaava ja jääpeite ei näin ollen ole millään tapaa luotettava. 





Siiponjoki laskee lähelle yhtä sukumme mökkiä "Jätkälää". Kävimme samalla reissulla myös siellä muistelemassa menneitä ja valokuvaamassa tuttuja vesiä. 



Summa summaarum, Kalajoella vietetty joulun aika oli mahtavaa. Onnistuimme keskittymään ihan perusasioihin ja perheisiimme. Pidimme karvalapsista hyvää huolta "sivistyneen" maailman tukahduttavasta puristuksesta huolimatta ja annoimme niille paljon uusia kokemuksia.

Kiitos rakas äitimuori ja anoppi & appiukko. Meillä on niin lämmin kasa aitoja ihmisiä tässä, että jo yksistään siitä on syytä olla onnellinen ihan joka ikinen päivä.

💓