perjantai 7. joulukuuta 2018

LOUHI, elämän ytimessä


Rakkaus, lämpö, ruoka/juoma, uni...

Siinä ne elämän perusteet, kaikki muu nykyihmisen elämässä on lähinnä oman egon lapsellisien tarpeiden tyydyttämistä. Oletko koskaan miettinyt paljonko energiaa ja aikaa käytät puhtaaseen elämiseen, elossa olemiseen vs. kouhkaat oman egon tarpeiden perässä juoksemiseen? Egon joka on tietysti ehdollistunut aivan kaikkeen ja jota ulkopuoliset mukamas paineet ohjailevat kuin räsynukkea.

Meillä on tapana aina välillä pysähtyä tällaisia pohdiskelemaan. Monesti näitä asioita pohditaan saunan lauteilla taikka sängyssä juuri ennen nukkumaan menoa. 

Sitten toisinaan, voi elämänsä kanssa olla hiukan konkreettisempi. Siihen tarkoitukseen ranchin Louhi on tehty. Louhessa vallitsevat vuosituhantiset perusarvot, eikä siellä ole puitteita taikka tarvetta häslätä mitään muuta.

Tuiskulan Louhi, vol.1
Tuiskulan Louhi, vol.2 


Päätimme siis tänä iltana / yönä palata sinne mistä olemme alun perinkin kotoisin. Maailmaan missä on minimi määrä höpötystä ja maksimi määrä itse elämää.

Etelä-Suomen talvi on antanut vielä odottaa itseään. Ulkona on jatkuvasti pimeää ja märkää... Ego meissä mussuttaa omaa tarinaansa siitä, kuinka kurjaa tällainen on. On kuitenkin täysin oma valinta uskooko tätä mussutusta vai veteleekö moista itkupilliä avokämmenellä korville ja tekee mitä haluaa.

Louheen tulet > siinä se ensimmäinen askel. Olkoot ulkona millainen keli tahansa, niin nuotiolla on tapana karkottaa egomme sitkeinkin tarve valittaa. Nuotio lumoaa, tuo tunnelmaa ja antaa lämpöä. En ole varmasti koskaan nähnyt nuotiolla pahantuulista porukkaa? Nuotio itsessään pudottaa ihmisen sinne mistä joskus ollaan ponnisteltu... En sano ylös, vaan siihen pisteeseen missä nyt olemme höpötyksinemme. 😉


Kun tulet on saatu syttymään, niin sitten vain kerätään porukka kasaan. Levitetään talja Louheen, makuupussit taljalle ja ollaan...

Ego kysyy: "Mitä te sitten koko illan teitte?"

Vastaus: "Me vaan oltiin"

Ego kun ei ymmärrä, että oleminen... Elossa oleminen on se perustavanlaatuinen taito mitä se itse ei koskaan osaa. Ego kaivaa älypuhelimen taskusta ja räpeltää somessa, pelimaailmassa, missä tahansa kunhan ei tarvitsisi vain olla. Ego missaa elämän, aina, kaikkialla ja takuulla.

Meillä oli koko perhe mukana tässä maadoittumis-retriitissä. Hehku, Kide ja Olivia siis tietysti mukaan lukien. Pupusia ei sentään otettu messiin, olisi varmaan ollut pikkasen turhan vilkas meininki. 😅

Koirat on niin makeita kun niille antaa tähän tapaan aikaa. Ne jotenkin selkeesti vaistoaa, että nyt iskä ja äiskä on ihan aidoimmillaan ja sitä kautta samalla tasolla niiden kanssa. Hehkusta kuoriutui illan aikana varsinainen huolehtija ja sylikoira. Se oli jatkuvasti ihan lähellä ja kiinni meissä. Samoin Kide. Olivia on äitissään kiinni muutenkin, joten siinä ei mitään ihmeellisempää muutosta havaittu. Mutta nämä isot karvakuonot, luoja miten täynnä rakkautta ja huolenpitoa... Herkisti meidät aikuiset todella! 


Nuotiohommissa makeinta on sen menestyksekäs sytyttäminen, toisena tulee vaihe jolloin nuotiossa on kunnon hiillos. Tämän jälkeen tuo tulikuuma kasa mahtawuutta pysyy kuoseissaan varsin pienellä työllä. Aika heittää buutsit pois ja nauttia lämmöstä... Nuotiolla jalassa kuivuva sukka on makea ja maadoittava kokemus. 


Poijaat tuijottaa tulta.


Sylikoira Hehku. Ihan uskomattoman hellä ja viisas koira. 

Tällaisina hetkinä huomaa, että kun ottaa puhelimen kouraan ja yrittää vangita koko magiikan... Se ainoastaan pudottaa kuvaajan pois elämästä ja takaisin egon tasolle > tuottaa kuvan joka ei ole murto-osaakaan siitä mitä tuona hetkenä todella oli. Tai Louhessa tavallaan oli tapahtumatta. Höpötys kun on tiessään ja sillä sekunnilla kun otat kameran kuvataksesi jotain, se on taas vahvasti läsnä.

Kun siis luette tätä postausta ja katselette näitä kuvia, niin ette todellakaan katsele tähtihetkiä illasta / yöstä. Näette niitä hetkiä kun jompi kumpi meistä uhrasi arvokasta läsnäoloaan... 😉 


Illan aikana kokattiin epäsuoralla tulella lihapataa meille apinoille.


Ja tietysti hiillosmakkaraa karvalapsille.


Tuo lihapata!

Molemmat todettiin yhdestä suusta, että tämä ruokailuhetki oli paras mitä olemme koskaan missään kokeneet. Ja kyllä, olemme toisinaan syöneet muuallakin kuin Hesessä 😂

Nuotion hehkussa höyryävä kulho lihapataa, kera jälkiuunileivän. 

MAMMA MIA! 😋



Niin, vaikka juuri tuli todettua että jokainen kuva on vain kalpea heijastus todellisuudesta. Onnistuu tuo kalpeuskin joskus välittämään häivähdyksen läsnäolleista tunteista... 💕


Mitähän vaimosein miettii? Veikkaan ettei ainakaan egonsa ns. "huolia".

Tässä taidetaan olla elämässä kiinni, eli ei mietitä yhtään mitään. Kas kummaa, kun ei mietitä taikka poseerata > se näyttääkin huikean kauniilta ja syvältä. 💗

Vaimon hattu muuten on DIY virkkuutyö. Miten uniikki ja niin Justiinaa itseään 😍


Täydellisen lihapadan painikkeeksi keittelimme hiukan glögiä.


Joka sekin, on tällaisenaan nautittuna täydellistä! 


Parasta koko retriitissä oli läheisyys. Meidän kaikkien läheisyys 💗

Koko poppoo makoili nuotion lämmössä ihan samassa kasassa. Välillä toisen meistä oli noustava lisäämään nuotioon puita, välillä karvalapsilla oli vartiohommia peurojen ym. metsän elävien nelistäessä lähellä. Sellaista se on, ELÄMÄ.

Kun olimme kaikki syöneet ja juoneet kylliksi, oli aika käydä nukkumaan.

Samaan kasaan koko poppoo. Me apinat omiin pusseihimme, jottei henki lähde retriitin seurauksena. Hehku ja Kide tulivat pussiemme päälle / väliin ja Olivia kömpi äidin tyynylle.

Siinä tämä sekalainen atomikasa sitten kuorsasi aamuun saakka. Sovimme nukkumaan mennessä, ettei kelloa laitella herättelemään pitkin yötä, vaan luonto kyllä herättää meistä toisen lisäämään nuotioon puita. Ja juuri näin se toimi > nuotio paloi mukavasti koko yön. Kuinka mukava todeta että meissä on jotain "muinaista" viisautta vielä tallella kaiken höpötyksen alla.

Kiitos Louhi ja kiitos koko poppoo, tämä oli meidän perheen yhteinen retki perusarvoihin.

Rakkaus
Lämpö
Ruoka/juoma
Uni

💗