perjantai 17. marraskuuta 2017

Uljas kohtaaminen



Muistatteko kun sadekävelyllä tiedostin, että en saa vangittua merikotkaa ja sen liikkeitä kameraan. Ne liitävät kauniisti aina niin kaukana, että kuvaaminen on lähes mahdotonta ilman asianmukaista kameravarustusta. Tämän päivän kokemuksen jälkeen toivon, että jatkossa etäisyytemme pysyy kameran linssin tavoittamattomissa.

Kävelimme Hakkenpään niemessä, ihan meren lähettyvillä kallion päällä. Ihailin merikotkaa, joka liiti taivaalla meren yllä.

Kävelin tovin ja huomasin "hahmon" oikealla puolellani niemen kärjessä. Merikotka istui siellä puun latvassa ylväänä katselleen ympärilleen. Pulssini nousi nollasta sataan sekunneissa. Mitä merikotka tuumaa meidän Hehkustamme, joka juoksenteli irtaallaan kallion päällä? Hän on vielä merikotkan silmin herkkupalan kokoinen.

Pääosin merikotkat syövät kalaa ja lintuja, mutta toisinaan myös pieniä nisäkkäitä. Sanotaan, että merikotkat ovat oppineet saalistamaan myös merimetsoja. Täällä Turun saaristossa ne ovat saalistaneet aikuisiakin merimetsoja. Nämä uljaat merikotkat saattavat siis toimia tulevaisuudessa merimetsokannanrajoittajia, sillä aiemmin niille ei ole ollut luontaisia vihollisia.

Mekin olemme merimetsojen valtaamista saarista kirjoitelleet mm. täällä.
Rauhallisesti kutsuin Hehkun luokseni, laitoin hänet kiinni. Kirimme askeiletamme kallio-osuudella kohti tietä ja metsän antamaa suojaa. Näin sivusilmällä kuinka salamannopeasti kotka nousi siivilleen. Koko puu nytkähti kuin keitetty spagetti! Puunrunko näytti S-kirjaimelta, niin voimakas oli lähtöponkaisu kun tuo uljas peto lähti liitoon meren ylle. Huh.

Olin sanaton hämmästellessäni siipien kärkiväliä, tilastojen mukaan se on noin 190 - 240 cm.
Voin kertoa, että kun nuo siivet löivät ilmaa niin lähellä, kuvaaminen ei käynyt mielessänikään.

Tämän kohtaamisen aikana puhuin juuri isäni kanssa puhelimessa. Ihmetellessäni kotkan uljautta, isä kertoi katsoneensa luontodokkaria, jossa kotka oli napannut karitsan itselleen. Tämä ei tietenkään auttanut hiipivään sydämentykytykseen lainkaan. Päinvastoin, kävelytahti kiihtyi yhtämatkaa sydämenlyöntien kanssa.

Kyllä ihminen on nöyrä luontoäidin edessä. Oli se sitten luonnonvoima tai eläin. 
Me olemme pieni osa maailmankaikkeutta ja meillä on täällä oma paikkamme. 
Ihmisten on hyvä muistaa, että me emme täällä universumissa sano viimeistä sanaa vaikka niin usein ajattelemme. 

Tälläkin kohtaamisella on jokin merkitys minulle. Opettiko se lisää nöyryyttä? Avarampaa ajattelua? Mettään mennessäni laitan kyllä huomioliivit hirvimiesten varalle, jotta minua ei hirvenä ammuttaisi. Laitan heijastimet, jotta autotiellä minut huomataan. Pukeudun sääolosuhteiden mukaan. Silti, luonnossa voi aina olla jotain mihin en ole varautunut lainkaan. 

Täällä kotona istuessani höyryävän chailaten edessä, pulssi tasaantuneena hymyilen ylpeänä uljaalle kohtaamiselle.

Tutustuessani wikipediasta merikotkaan tarkemmin, siellä kerrotaan ääntelystä seuraavaa:
Erityisesti pesänlähellä tavallisin ääni on kimeä ja kaklattava kovien äänien sarja kli kli kli kli. Varoitusääni on jonkin verran syvempi, melko kova ja naksahtava klek. 

Nyt jälkikäteen muistan, että tullessani kallioille johtavalle polulle kuulin jotain tällaista ääntelyä ja vielä mietin, että mikähän lintu pitää tällaista ääntä. Merikotkat pesivät yleensä vesistöjen äärellä, tavallisimmin meren rannikolla ja saaristossa. Taisimpa siis hilipasta heidän huudeilleen... Huomenna reittivalintamme hieman muuttuu, menemme enemmän metsikön suojissa. Kun rakkaani tulee kotiin turvaksemme, uskallaudutaan kallioreitille yhdessä.

Miten nautinnollista onkaan kulkea luonnossa ilman että ämyreissä kiljuu keekki. Luonnonäänet ovat  niin paljon kiehtovampia ja niillä on aina joku sanoma, kun vain osaisimme kuunnella.

En malta odottaa, että pääsen kertomaan rakkaalle Welmerille tämän päivän reippailusta kalliolla
💓



Mikä on sinun mieleenpainuvin kokemuksesi luonnosta / eläimistä?

💡 Perjantaimyyssit Mansikkatilan mailla

14 kommenttia:

  1. Mielenpainuvin muisto oli, kun isäni kanssa oltiin keräämässä sieniä ja yhtäkkiä isi käski olla ihan paikoillaan puun takana. Meidän edestä meni hirvi vasoineen ja siis wau minkä kokoinen hirvi. Samalla kerralla jännittävä ja vähän pelottavakin kokemus. Onneksi oli isi silloin turvana.
    Ihanaa viikonloppua sinulle Nina <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtava kokemus! Kiitos kun kerroit :)
      Kiitos, ihanaa viikonloppua sinullekin <3

      Poista
  2. Ihana postaus!<3 Joskus todella tuntee pienuutensa luonnon ja sen voimien edessä.
    Hmmm...mieleenpainuvin luontokokemus...En muista yhtä erityisen hienoa, mutta moniakin luontoreissuja nousee mieleen. Ylipäätään, luonnossa liikkumisella on ihmeellinen, voimaa-antava vaikutus.<3

    Iloa viikonloppuusi!<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Taina <3 Luonto on kyllä ainutlaatuinen ja ihmeellinen, jo puoli tuntia metsän keskellä saa mielen ja kropan hymyilemään <3 Onneksi meillä täällä Suomessa on puhtaat metsät aarteena!
      Iloa ja energiaa uuteen viikkoon <3

      Poista
  3. Upea teksti ja hieno kohtaaminen. Luultavasti jännin on, kun hmmm. lapsena istuin mökin huussissa ja hirvi rymisteli kalliota alas kohti ja näytti valtavalta ja juoksi huussin ohi ja ui vastapäiseen saareen. Lisäksi meillä oli toissavuonna karhu täällä tallustelemassa, mm. lasten koulun pihalla kävi nuori uroskarhu pörräämässä. Silmästä silmään en tosin nähnyt. Stadin likalle tuo oli aika pelottavaa, että lasten koulun pihalle tulee karhu.

    Oikein mukavaa viikkoa Nina <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tiia <3
      Hirvet on kyllä uljaita eläimiä! Karhun kohtaaminen on kyllä aika hurjaa, ne näyttävät niin suloisilta nalleilta, mutta tarvittaessa on tosi ärhäköitä. Toivottavasti ei koskaan tarvitse karhua kohdata, hui :)
      Rakkautta ja lämpöä uuteen viikkoon <3

      Poista
  4. Olisi aivan upeaa nähdä merikotka joskus luonnossa! Mieleenpainuvimmat luontokokemukset olen enimmäkseen kokenut mökillä, jossa vuosien varrella on bongattu huuhkaja yölennolla, ketunpoika tiellä istumassa ja pihalle eksynyt supikoira :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihania kokemuksia! :)
      Minusta on upeaa kun luonto herättää meidät ihmiset katselemaan maailmaa laajemmalta skaalalta. Me olemme osa universumin ihmettä.
      Tunnelmallista iltaa <3

      Poista
  5. Hieno kirjoitus! Aina kun näkee uljaan merikotkan, se on sykähdyttävä kokemus. Sen muistaa pitkään.
    Meillä on peuroja saaressa, joskus niittenkin näkeminen sykähdytti, mutta kun nykyään tiedän niitten kantavan punkkeja turkissaan, niin eipä sykäytä enää. Punkkeja pelkään. Hirviä näkee silloin sun tällöin saaristotiellä. Mutta vaikka merikotkat ovat saaristossa kovasti lisääntyneet, niin merikotkan näkeminen on aina huikea kokemus. Vastasinkohan kysymykseesi, mutta tässä ajatusten virtaa.
    Mukavaa viikkoa Nina <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tuula ajatuksen virrastasi, oli mukavaa luettavaa <3
      Meilläkin on täällä paljon peuroja, hirviä näkee harvemmin. Yksi ilta kun tulimme saunasta vilvoittelemaan, pihalla uljaasti saapasteli kolme isoa hirveä. Jäi kameraan ikuistamatta, mutta verkkokalvolle jäi muistoon.
      Punkit on ikäviä. Kuukausi sitten otimme Hehkulta ison punkin korvasta, että vielä piti punkkiaine laittaa vaikka olemme kohta joulukuussa.
      Kynttilänvaloa ja lämpöä iltaan <3

      Poista
  6. Huh! Varmasti on sydän hakannut tuossa tilanteessa! Itselleni tuli nyt vain mieleen hirven kohtaaminen lapsena lähietäisyydeltä, kun olin mummon kanssa potkukelkelkkailemassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on varmasti aiheuttanut sydämen tykytystä myös! Hirvet ovat niin uljaita ja kunnioitusta herättäviä ulkomuodoltaan.
      Iloista päivää Minna <3

      Poista
  7. Varmasti hieno kohtaaminen! Mie oon vaan eläintarhassa nähny merikotkan. Näin lapissa se mahtaa tuo hirvi olla uljain eläin jota olen itse kohdannut luonnossa. Iloista joulun odotusta sinne :) Oikein hyvän mielen blogi teillä!

    VastaaPoista